Tässä tapauksessa kestin kaksi avioliittoa. Tai "kestin" on oikeastaan vähän väärin sanoa, koska mitään 7 vuoden kriisiä ei ollut. Romantiikkaa riitti. Mitään isoja erimielisyyksiä ei ollut. Elimme yhteiselämää täysillä.
14 vuoden jälkeen kuitenkin tapahtui jotain. Houkutuksia saattoi ehkä olla matkallakin, mutta kun toinen pettää niin pitkän uskollisuuden päätteeksi, se on kipeämpää kuin mikään normijärjellä kuviteltava tuska. Ilmeisesti tätä touhua oli jatkunut jo jonkin aikaa, arviolta puoli vuotta. Alussa ehkä viattomampana, mutta joka tapauksessa kirjoittamattomat säännöt oli rikottu.
Tekosyitä voi olla monia, ja varmaan toinen niitä järkeileekin vinon pinon oman toimintansa selittämiseksi.
Emme menneet naimisiin.
Omasta päätöksestämme.
Emme hankkineet lapsia.
Omasta päätöksestämme.
Teimme uravalintoja, joita ole tarvinnut katua.
Omasta päätöksestämme.
Ilmeisesti nämä päätökset olivat nyt sitten vääriä.
"Olen sen ikäinen, että nyt on aika miettiä, mitä elämältä todella haluan" (=yli kolmevitonen, mutta alle nelikymppinen).
"Olen tullut siihen tulokseen pitkään mietittyäni, että haluan varmaankin naimisiin ja lapsia, mutta en näe sen tapahtuvan sinun kanssasi."
"En uskonut, että olisi mahdollista ihastua johonkin toiseen, mutta näin kuitenkin kävi."
"En ajatellut, että joku muu voisi minusta vielä kiinnostua romanttisella tavalla. Onhan se imartelevaa."
"Joka tapauksessa, vaikka en ole varma mitä muutoin tapahtuu, olen varma, että meidän tarina on päätöksessä. Tai ainakin se jatkuu hyvin erilaisena ja mahdollisesti ystävyytenä. Jos se on mahdollista."
Nuorta sukupolvea lainatakseni: "WTF?" Mistä tässä on oikein kyse?
Todella alhaista. Tässä on kyse aivan toisen kokoluokan pettämisestä, kuin pussailusta naapurin pojan kanssa (mitä on tapahtunut) tai toisen miehen sänkyyn hyppäämisestä (mitä kuulemma ei ole tapahtunut).
Tässä on petetty koko parisuhteen perustana seisseet periaatteet, ne lupaukset tulevaisuuden toiveista ja unelmista, joiden varassa kahden ihmisen on ollut tarkoitus rakentaa koko loppuelämä. Olen itse nähnyt asian niin, että koko tämän ajan olemme harjoitelleet loppuelämäämme varten. Kaikki vastoinkäymiset niin terveydessä, työssä kuin ihmissuhteissa olemme kestäneet ja tyrmänneet yhdessä.
Tien piti olla auki ja kaiken piti olla varmaa.
Olen tällä hetkellä hyvin sekaisin, enkä ole enää mistään varma.
Olen pahoillani puolestasi ja otan osaa suruun. Itse olen selvästi nuorempi, mutta tullut siihen tulokseen että ihmistä ei ole biologisesti suunniteltu pitkään yksiavioiseen parisuhteeseen, vaikka raamattu ja Disney-leffat muuta opettaisivatkin. Ehkäpä kannattaisi itsekin kyseenalaistaa nämä itsestäänselvyyksinä pidetyt periaatteet ja miettiä, miten kaksi ihmistä voisi vanhentua kahdestaan yrittämättä omistaa toisiaan ja rakentamatta koko elämäänsä sen toisen ihmisen varaan. Itse en tule tuohon monogaminen parisuhde + avioliitto -ansaan astumaan koskaan. Jos naimisiin menen, niin kyseessä on avoin suhde jossa molemmat ymmärtävät elämän realiteetit ja nauttivat toisistaan ja elämästään ilman omistushalua. Voimia ja mukavaa kesää!
VastaaPoista