Tuntemukset kuin vesiputoukset

Ex kävi.

Saman katon alla asuminen ei onnistu meiltä ilman itkufestareita tai aaltoilevaa liikettä ikävän vihanpidon ja "mitään-ei-ole-tapahtunut"-tunnetilan välillä. Niinpä totesimme, että lienee parempi, että toinen ei asu ainakaan koko ajan saman katon alla, kunnes talo on myyty. "Loogisin" ja "kustannustehokkain" ratkaisu on siis se, että minä jään ja hän lähtee. Ei tarvitse ottaa vuokrakämppää, koska hänellä on paikka jo nyt, missä voi oleilla.

Exä siis pakkasi jo muutama päivä sitten minimaaliset kamansa, lähinnä vaatteita ja päivittäin tarvitsemiaan tavaroita ja liikahti tämän 26-vuotiaan mahtisonninsa luokse asumaan "platonisessa" suhteessa toistaiseksi.

Minulle jää yhteinen automme, jotta pääsen "maalta" töihin; tämä uusi adonis asuu Helsingissä, josta pääsee helposti julkisilla töihin ja oikeastaan ihan minne vain.



* * *

Exäni suhtautuu hirvittävän järkeilevästi kaikkeen. Juuri siten, kuten jo puoli vuotta asioita hautoneen ihmisen voisi kuvitellakin. Murhaavalla tehokkuudella ja etukäteen mietityillä vastauksilla. Olen täysin alakynnessä, aivan luonnollisesta syystä.

Minä olen siinä parisuhdemyrskyn pahimman pyörteen silmässä. Minulle tämä kaikki on tullut täysin odottamatta, uutena ja aivan muutaman päivän aikana.

Pillahdin itkuun miltei heti, kun ulko-ovi sulkeutui ja taloon jäi jälleen vain minä.

En varsinaisesti tunne vihaa exääni kohtaan, vielä. Nykyoloani kuvaa lähinnä välinpitämätön shokkitila. Kävelen ympäriinsä sellainen iso tyhjiö rinnassa. Ulkoisesti ei mikään ole vielä muuttunut. Koti näyttää vielä kodilta, käyn edelleen töissä. Puen tutut vaatteet päälle aamuisin ja käyn soittamassa ihan kuten ennenkin.

Silti sisuskalujani jäytää koko ajan jokin. Sisälläni jokin kuolee hitaasti, samaan tapaan kuin kukka kuihtuu vähitellen. Olo on hyvin mekaaninen ja iloton, en nauti tutuista asioista samalla tavalla kuin ennen.

Hyvä ruoka menee hukkaan.
En saa elämyksiä kuultuani uutta bändiä.
En naura televisiosarjoille tai komedioille kuten ennen.
Vapaa-ajan suunnittelun aikajänne on pudonnut viikosta tuntiin.
Punnerran vain eteenpäin horroksessa.

Kaikki sanovat, että olo helpottaa jossain vaiheessa. Niin myös työterveyden psykologikin, jonka kanssa olen ehtinyt myös jutella. Hänellä oli yllättävän järkevän tuntuisia ohjeita ja jopa sellaisia, joita olen aina kuvitellut olevan ammatti-ihmisiltä kiellettyjä jakaa:

• Tuska hellittää, kun pitää kiinni omista rutiineista, eikä lähde muuttamaan elämää enemmän kuin se itsestään muuttuu.

• Tee lyhyen aikajänteen suunnitelmia, joilla on selkeät tavoitteet. Toteuta ne. Jos harrastat jotain, älä lopeta treeneissä käyntiä. Jos soitat jotain instrumenttia, soita sitä joka päivä samaan aikaan esim. tunnin ajan. Katso televisiosta edelleen lempisarjasi tutuilla ohjelmapaikoilla jne.

• Listaa käytännön asioita, joita pitää saada aikaiseksi seuraavan viikon aikana ja toteuta ne. Viikon umpeuduttua tee uusi lista. Toista.

• Jos mahdollista, älä asu tulevan entisen puolisosi kanssa saman katon alla.

• Koska henkilökohtainen elämäni on muuttumassa nyt rajusti, minun tulisi pitää joitakin kiintopisteitä samana. Puhutaan ihmissuhteen, työn ja kodin kolmiosta. Tuossa yhtälössä voi kaksikin asiaa muuttua, mutta kolmas, mikä vain jäljelle jäävistä, tulisi yrittää pitää ennallaan. Teoriassa sillä estetään tyhjän päälle joutuminen.

• Älä MISSÄÄN TAPAUKSESSA mene lääkäriin ja hae sairaslomaa.

Aika rohkeaa puhetta noin nelikymppiseltä ammattiauttajalta. Keskustelusta kyllä kuulsi läpi sellainen perussävy, että en ollut laatuaan ensimmäinen asiakas hänelle, mutta jotenkin myös aistin, ettei tällaisia neuvoja voi antaa sellainen nainen, jolle ei ole joskus tapahtunut samantapaista kuin nyt minulle...

Etenkin viimeinen neuvo on järkevä, ehkä paras kaikista. Nyt jos koskaan ei voi jäädä yksin maaseututaloon pariksi viikoksi makaamaan sängyn pohjalle. Sieltä ei todennäköisesti ole minkäänlaista nousua takaisin.

Tekeminen pitää mielen virkeänä. Tähän on pakko uskoa.

Vaikka tuntemukset kohisevatkin korvien välissä kuin keväinen koski.