Olipahan loma.
Talvilomani ajoittui huhtikuun loppuun, reilua viikkoa ennen vappua. Aikaisemmin pohdin, että mitähän lomailusta tulee.
No pakkaamista ja itkuahan siitä tuli. Eikä varsinkaan mitään seikkailumatkaa entisten vuosien tapaan.
Enpä muista, milloin viimeksi ajatus lomasta olisi tuntunut yhtä vastenmieliseltä. Kello tikitti kuitenkin vääjäämättä kohti muuttopäivää, joten oli vain suoristettava ryhti ja suolistettava kämppä.
Siinäpä se viikko sitten menikin iloisesti pahvilaatikoiden, roskien ja irtotavaran keskellä. Exä kävi yhtenä päivänä keräilemässä omat tavaransa ja vaatteensa kasaan ja teimme keittiössä tasajaon.
Emme riidelleet yhdestäkään omistamastamme esineestä. Ehkäpä exänikin tunsi syyllisyyttä, eikä sortunut pikkumaisuuksiin, koska sillä hetkellä minä olin meistä se ilottomampi, ahdistuneempi ja murtuneempi.
Muutenkin maallisessa omaisuudessamme oli selkeä jako "minun" ja "hänen" tavaroihin, vaikka kaikki yhdessä olikin hankittu. Käytännössä kaikki taide jäi hänelle, minulle jäi musiikki ja elokuvat. Minulle jäivät luonnollisesti hankkimani keräilyesineet ja hänelle käsilaukkukokoelma. Huonekaluista merkittävä osa päätyi myyntiin tai lahjoitettiin sukulaisillemme. Ehkä näin oli parempi, koska tavaraa oli yksinkertaisesti vain niin paljon.
Puskin päivät läpi lähinnä tahdonvoimalla.
Laitoimme osan tavaroista, kuten valokuvat ja yhteiset matkakirjat yhteen laatikkoon ja kirjoitimme mustalla vandaalitussilla päälle tekstin "Yhteishuoltajuus". Groteskin ironista, kun sillä hetkellä tuntui, että minulla ei ole enää mitään yhteistä, eikä varsinkaan mitään intressejä tähän naiseen.
Laatikko päätyi varastoon muiden tavaroideni sekaan. "Yhteishuoltajuus" henkisesti tarkoitti samaa kuin "minun varastoima" fyysisesti.
Tällöin ajattelin jälleen kerran lapsia ja isompaa perhettä, joka jäi perustamatta.
Olin hetken aikaa makaaberilla tavalla onnellinen siitä, että meillä ei ollut jälkikasvua todistamassa tätä loputtomalta tuntuvaa näytelmää, jonka väliaikaankin tuntui olevan vielä kohtuuttoman pitkä matka.
Ei enää koskaan tällaista lomaa.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Keveyden sietämätön vaikeus
Lähes kaksi kuukautta olen vain miettinyt, että miten tästä talosta pääsee pois.
Minne laitan kaikki kamani? Aivan hirveä savotta. Miten ihmeessä tässä mielentilassa enää pystyy tekemään mitään? Olen yksin, koska exä asuu jo muualla.
Päässä hyrrää jatkuva mietintö siitä, että tuliko tehtyä kaikki oikeat ratkaisut, Menikö tämä niin kuin piti?
Päivisin käyn töissä, ajatukset ovat muualla ja mieli on ulkoisesti verraten hyvä. Mutta heti kun menen kotiin, kaikki muistuttaa siitä, mitä on tapahtumassa. Ankeus romahtaa niskaan. Pari työkaveriani ovat asioista kuultuaan halunneet tsempata ja antaa jopa hyviä vinkkejä, mutta kaiken kaikkiaan olo on todella sekava ja sumuinen.
Voin kuvitella, mitä vakavan auto-onnettomuuden kokeneet ovat saattaneet ajatella; ei muista onnettomuutta edeltävästä ajasta juuri mitään. Tai sitten niin päin, että muistaa kaiken hyvin onnettomuuteen saakka, mutta sitten shokki on vienyt voimat ja älyn.
"Voi jumalauta, nyt rysähtää!". Sitten filmi katkeaa. Kahden kuukauden päästä herää sairaalasta, keho osoittaa parantumisen merkkejä, mutta mieli ei ole käsitellyt asioita lainkaan.
Raskainta arjessa on se, ettei mistään suunnasta tunnu saavan signaaleja, tai ei ainakaan osaa tulkita niitä. En näe missään minkäänlaista vinkkiä tai osviittaa siitä, että elämä voi tästä vielä jatkua johonkin positiiviseen suuntaan. Takaraivossa jäytää epätietoisuus ratkaisuiden oikeellisuudesta.
Nyt hapuilen pimeässä kohti sellaista tukipilaria, henkisen taloni perustusta, jonka päällä elämä voisi seistä vakaasti. Toistaiseksi tämä perustus on vahvasti kadoksissa ja sen sijaan elän rajatilassa.
Työpsykologikin sanoi, että olen luonnollisesti ja ymmärrettävästi sellaisessa mielentilassa ja paikassa, että mietin ainoastaan tämän päivän tai viikon tavoitteita; tekemistä, jolla pystyn normalisoimaan elämään ja yritän häiritä epätoivon syöksykierrettä. Se on kuulemma mielen ja kehon luontainen reaktio, jolla yritän oikaista kurssia parempaan suuntaan ja ihan normaali osa tätä prosessia. On sinänsä helpottavaa kuulla se puolueettoman ihmisen suulla ja jotenkin ymmärränkin sen. Se ei silti helpota pahaa oloa, mutta antaa toiveita paranemisesta, joskin hitaasta.
Olen kuitenkin jotain jo sisäistänyt. Tässä vaiheessa ei kannata enää miettiä, että mitä tekisin toisin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että paluuta entiseen ei kuitenkaan ole ja kaikki luottamus on mennyttä. Kaikki, mitä olen tiennyt ns. paremmasta puoliskostani ennen tätä ei välttämättä pidäkään enää paikkaansa. Toisin sanoen kaikki siihen menetettyyn parisuhteeseen liittyvä turvallinen, ne tietyt kiinnekohdat ja ankkurit elämässä, ovat täysin mennyttä.
Jälkiviisaus ei tunnu kannattavan. Korkeintaan tallennan tämän kokemuksen osaksi elämäntarinaani. Ja jos joskus (toivottavasti en ikinä, mutta todennäköisesti kyllä) joudun takaisin samojen asioiden äärelle, saatan löytää tästä kokemuksesta voimaa ja ymmärrystä käsitellä asioita.
Kuinka ironista puolestaan on se, että keskellä nykyistä eroani mielessäni käy edes lyhyen hetken ajan seuraava mahdollinen eroni. Melkein käy jo sääliksi sitä naisparkaa, joka on seuraava ex-vaimoni...
<nolo virne>
Minne laitan kaikki kamani? Aivan hirveä savotta. Miten ihmeessä tässä mielentilassa enää pystyy tekemään mitään? Olen yksin, koska exä asuu jo muualla.
Päässä hyrrää jatkuva mietintö siitä, että tuliko tehtyä kaikki oikeat ratkaisut, Menikö tämä niin kuin piti?
Päivisin käyn töissä, ajatukset ovat muualla ja mieli on ulkoisesti verraten hyvä. Mutta heti kun menen kotiin, kaikki muistuttaa siitä, mitä on tapahtumassa. Ankeus romahtaa niskaan. Pari työkaveriani ovat asioista kuultuaan halunneet tsempata ja antaa jopa hyviä vinkkejä, mutta kaiken kaikkiaan olo on todella sekava ja sumuinen.
Voin kuvitella, mitä vakavan auto-onnettomuuden kokeneet ovat saattaneet ajatella; ei muista onnettomuutta edeltävästä ajasta juuri mitään. Tai sitten niin päin, että muistaa kaiken hyvin onnettomuuteen saakka, mutta sitten shokki on vienyt voimat ja älyn.
"Voi jumalauta, nyt rysähtää!". Sitten filmi katkeaa. Kahden kuukauden päästä herää sairaalasta, keho osoittaa parantumisen merkkejä, mutta mieli ei ole käsitellyt asioita lainkaan.
Raskainta arjessa on se, ettei mistään suunnasta tunnu saavan signaaleja, tai ei ainakaan osaa tulkita niitä. En näe missään minkäänlaista vinkkiä tai osviittaa siitä, että elämä voi tästä vielä jatkua johonkin positiiviseen suuntaan. Takaraivossa jäytää epätietoisuus ratkaisuiden oikeellisuudesta.
Nyt hapuilen pimeässä kohti sellaista tukipilaria, henkisen taloni perustusta, jonka päällä elämä voisi seistä vakaasti. Toistaiseksi tämä perustus on vahvasti kadoksissa ja sen sijaan elän rajatilassa.
Työpsykologikin sanoi, että olen luonnollisesti ja ymmärrettävästi sellaisessa mielentilassa ja paikassa, että mietin ainoastaan tämän päivän tai viikon tavoitteita; tekemistä, jolla pystyn normalisoimaan elämään ja yritän häiritä epätoivon syöksykierrettä. Se on kuulemma mielen ja kehon luontainen reaktio, jolla yritän oikaista kurssia parempaan suuntaan ja ihan normaali osa tätä prosessia. On sinänsä helpottavaa kuulla se puolueettoman ihmisen suulla ja jotenkin ymmärränkin sen. Se ei silti helpota pahaa oloa, mutta antaa toiveita paranemisesta, joskin hitaasta.
* * *
Olen kuitenkin jotain jo sisäistänyt. Tässä vaiheessa ei kannata enää miettiä, että mitä tekisin toisin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että paluuta entiseen ei kuitenkaan ole ja kaikki luottamus on mennyttä. Kaikki, mitä olen tiennyt ns. paremmasta puoliskostani ennen tätä ei välttämättä pidäkään enää paikkaansa. Toisin sanoen kaikki siihen menetettyyn parisuhteeseen liittyvä turvallinen, ne tietyt kiinnekohdat ja ankkurit elämässä, ovat täysin mennyttä.
Jälkiviisaus ei tunnu kannattavan. Korkeintaan tallennan tämän kokemuksen osaksi elämäntarinaani. Ja jos joskus (toivottavasti en ikinä, mutta todennäköisesti kyllä) joudun takaisin samojen asioiden äärelle, saatan löytää tästä kokemuksesta voimaa ja ymmärrystä käsitellä asioita.
Kuinka ironista puolestaan on se, että keskellä nykyistä eroani mielessäni käy edes lyhyen hetken ajan seuraava mahdollinen eroni. Melkein käy jo sääliksi sitä naisparkaa, joka on seuraava ex-vaimoni...
<nolo virne>
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Dancing with the devil in the pale moonlight
Olen hengissä.
Ajattelin tulla kertomaan sen tänne ihan reaaliaikaisesti eli 14.11.2011 aamuyöllä, odottaessani jälleen mielenkiintoista maanantaiaamua leipätyöni parissa. Niin, tunnistan edelleen riekaleisen elämäni keskeltä tiettyjä vakioita, jotka eivät ole muuttuneet: olen edelleen yökukkuja.
Reilussa puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta hyvin monet asiat ovat myös ennallaan. Jotkut ovat kyselleet sekä kommenteissa että viestein, että jatkanko vielä blogin kirjoittamista.
Jatkan.
Materiaalin puutteesta se ei ainakaan jää kiinni, koska olen aiemmin mainitsemillani päiväkirjamerkinnöillä täyttämässä jo viidettä Moleskineäni. Olen kuitenkin maaliskuun lopusta lähtien purkanut ajatuksiani paperille, ja osan olen jakanut ammattiauttajan kanssa niissä muutamissa istunnoissa, joissa olen kokenut hyödylliseksi vierailla.
Kaikkea en kuitenkaan viitsi paljastaa tässä blogissa, mutta aion ja haluan jakaa osan puolijulkisesti, koska uskon, että joillekin siitä voi olla apua. En aio jatkossakaan esiintyä minkäänlaisena parisuhteiden tai parisuhteettomuuden asiantuntijana, vaikka blogin nimikin siihen viittaa. Jätän tulkinnat ja pohdinnat avoimeksi ja jos joku niistä saa kiinni, hyvä niin.
Olen myös lukenut mielelläni kommentteja, joita on harvakseltaan pudonnut eri postauksien perään. Ne ja muutamat pitkät henkilökohtaisemmat viestit, jotka ovat päätyneet sähköpostiini, ovat olleet rohkaisevia. Tunnen hyvin paljon sympatiaa niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan vastaavia tunneryöppyjä tai ovat kyenneet rämpimään ahdingon suosta murheen alhoon, jossa sentään maa on hieman kantavampaa.
En kuitenkaan, anonymiteettini säilyttääkseni, valitettavasti voi vastata henkilökohtaisesti etenkään sähköposteihin, mutta pyrin vastaamaan kommentteihin, joita omat kirjoitukseni herättävät. Kommenteissa saa toki esittää kysymyksiäkin, en sensuroi mitään, enkä edellytä muiltakaan henkilöllisyyden paljastamista.
Olen tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa tämän "prosessin" kanssa, että pystyn jo ruotimaan asioita ilman enempiä kirosanoja ja ajoittain jopa objektiivisesti. Aion silti postata hieman takautuvasti, koska pidän edelleen alkuperäisestä suunnitelmastani luoda jonkinlainen kronologia tapahtumille ja jäsentää viimeisen reilun 8 kuukauden surut, ilot, helpotukset ja ajoittaisen turtana olemisen tilan jotenkin järkeväksi kokonaisuudeksi. Sinne väliin mahtukoon pohdintaa myös tulevaisuudesta, ehkä jotain kepeämpääkin jutustelua, hömppää ja mietintää siitä, miksi naiset ovat jostain aivan muualta kuin miehet.
Älkööt kukaan ottako niitä tiettyjä kirjoituksia henkilökohtaisesti. Musta huumori ja sarkasmi ovat osa minua.
Ajastan tämän postauksen osaksi edellisten jatkumoa, mutta älkää antako päivämäärän hämätä. Kevät kääntyi kesäksi, kesä pakeni syksyn tieltä ja tällä hetkellä talvi antaa odottaa itseään, toisin kuin viime vuonna.
Tärkein asia on silti nytkin päällimmäisenä mielessä.
Olen hengissä.
Ajattelin tulla kertomaan sen tänne ihan reaaliaikaisesti eli 14.11.2011 aamuyöllä, odottaessani jälleen mielenkiintoista maanantaiaamua leipätyöni parissa. Niin, tunnistan edelleen riekaleisen elämäni keskeltä tiettyjä vakioita, jotka eivät ole muuttuneet: olen edelleen yökukkuja.
Reilussa puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta hyvin monet asiat ovat myös ennallaan. Jotkut ovat kyselleet sekä kommenteissa että viestein, että jatkanko vielä blogin kirjoittamista.
Jatkan.
Materiaalin puutteesta se ei ainakaan jää kiinni, koska olen aiemmin mainitsemillani päiväkirjamerkinnöillä täyttämässä jo viidettä Moleskineäni. Olen kuitenkin maaliskuun lopusta lähtien purkanut ajatuksiani paperille, ja osan olen jakanut ammattiauttajan kanssa niissä muutamissa istunnoissa, joissa olen kokenut hyödylliseksi vierailla.
Kaikkea en kuitenkaan viitsi paljastaa tässä blogissa, mutta aion ja haluan jakaa osan puolijulkisesti, koska uskon, että joillekin siitä voi olla apua. En aio jatkossakaan esiintyä minkäänlaisena parisuhteiden tai parisuhteettomuuden asiantuntijana, vaikka blogin nimikin siihen viittaa. Jätän tulkinnat ja pohdinnat avoimeksi ja jos joku niistä saa kiinni, hyvä niin.
Olen myös lukenut mielelläni kommentteja, joita on harvakseltaan pudonnut eri postauksien perään. Ne ja muutamat pitkät henkilökohtaisemmat viestit, jotka ovat päätyneet sähköpostiini, ovat olleet rohkaisevia. Tunnen hyvin paljon sympatiaa niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan vastaavia tunneryöppyjä tai ovat kyenneet rämpimään ahdingon suosta murheen alhoon, jossa sentään maa on hieman kantavampaa.
En kuitenkaan, anonymiteettini säilyttääkseni, valitettavasti voi vastata henkilökohtaisesti etenkään sähköposteihin, mutta pyrin vastaamaan kommentteihin, joita omat kirjoitukseni herättävät. Kommenteissa saa toki esittää kysymyksiäkin, en sensuroi mitään, enkä edellytä muiltakaan henkilöllisyyden paljastamista.
Olen tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa tämän "prosessin" kanssa, että pystyn jo ruotimaan asioita ilman enempiä kirosanoja ja ajoittain jopa objektiivisesti. Aion silti postata hieman takautuvasti, koska pidän edelleen alkuperäisestä suunnitelmastani luoda jonkinlainen kronologia tapahtumille ja jäsentää viimeisen reilun 8 kuukauden surut, ilot, helpotukset ja ajoittaisen turtana olemisen tilan jotenkin järkeväksi kokonaisuudeksi. Sinne väliin mahtukoon pohdintaa myös tulevaisuudesta, ehkä jotain kepeämpääkin jutustelua, hömppää ja mietintää siitä, miksi naiset ovat jostain aivan muualta kuin miehet.
Älkööt kukaan ottako niitä tiettyjä kirjoituksia henkilökohtaisesti. Musta huumori ja sarkasmi ovat osa minua.
Ajastan tämän postauksen osaksi edellisten jatkumoa, mutta älkää antako päivämäärän hämätä. Kevät kääntyi kesäksi, kesä pakeni syksyn tieltä ja tällä hetkellä talvi antaa odottaa itseään, toisin kuin viime vuonna.
Tärkein asia on silti nytkin päällimmäisenä mielessä.
Olen hengissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)