Minne laitan kaikki kamani? Aivan hirveä savotta. Miten ihmeessä tässä mielentilassa enää pystyy tekemään mitään? Olen yksin, koska exä asuu jo muualla.
Päässä hyrrää jatkuva mietintö siitä, että tuliko tehtyä kaikki oikeat ratkaisut, Menikö tämä niin kuin piti?
Päivisin käyn töissä, ajatukset ovat muualla ja mieli on ulkoisesti verraten hyvä. Mutta heti kun menen kotiin, kaikki muistuttaa siitä, mitä on tapahtumassa. Ankeus romahtaa niskaan. Pari työkaveriani ovat asioista kuultuaan halunneet tsempata ja antaa jopa hyviä vinkkejä, mutta kaiken kaikkiaan olo on todella sekava ja sumuinen.
Voin kuvitella, mitä vakavan auto-onnettomuuden kokeneet ovat saattaneet ajatella; ei muista onnettomuutta edeltävästä ajasta juuri mitään. Tai sitten niin päin, että muistaa kaiken hyvin onnettomuuteen saakka, mutta sitten shokki on vienyt voimat ja älyn.
"Voi jumalauta, nyt rysähtää!". Sitten filmi katkeaa. Kahden kuukauden päästä herää sairaalasta, keho osoittaa parantumisen merkkejä, mutta mieli ei ole käsitellyt asioita lainkaan.
Raskainta arjessa on se, ettei mistään suunnasta tunnu saavan signaaleja, tai ei ainakaan osaa tulkita niitä. En näe missään minkäänlaista vinkkiä tai osviittaa siitä, että elämä voi tästä vielä jatkua johonkin positiiviseen suuntaan. Takaraivossa jäytää epätietoisuus ratkaisuiden oikeellisuudesta.
Nyt hapuilen pimeässä kohti sellaista tukipilaria, henkisen taloni perustusta, jonka päällä elämä voisi seistä vakaasti. Toistaiseksi tämä perustus on vahvasti kadoksissa ja sen sijaan elän rajatilassa.
Työpsykologikin sanoi, että olen luonnollisesti ja ymmärrettävästi sellaisessa mielentilassa ja paikassa, että mietin ainoastaan tämän päivän tai viikon tavoitteita; tekemistä, jolla pystyn normalisoimaan elämään ja yritän häiritä epätoivon syöksykierrettä. Se on kuulemma mielen ja kehon luontainen reaktio, jolla yritän oikaista kurssia parempaan suuntaan ja ihan normaali osa tätä prosessia. On sinänsä helpottavaa kuulla se puolueettoman ihmisen suulla ja jotenkin ymmärränkin sen. Se ei silti helpota pahaa oloa, mutta antaa toiveita paranemisesta, joskin hitaasta.
* * *
Olen kuitenkin jotain jo sisäistänyt. Tässä vaiheessa ei kannata enää miettiä, että mitä tekisin toisin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että paluuta entiseen ei kuitenkaan ole ja kaikki luottamus on mennyttä. Kaikki, mitä olen tiennyt ns. paremmasta puoliskostani ennen tätä ei välttämättä pidäkään enää paikkaansa. Toisin sanoen kaikki siihen menetettyyn parisuhteeseen liittyvä turvallinen, ne tietyt kiinnekohdat ja ankkurit elämässä, ovat täysin mennyttä.
Jälkiviisaus ei tunnu kannattavan. Korkeintaan tallennan tämän kokemuksen osaksi elämäntarinaani. Ja jos joskus (toivottavasti en ikinä, mutta todennäköisesti kyllä) joudun takaisin samojen asioiden äärelle, saatan löytää tästä kokemuksesta voimaa ja ymmärrystä käsitellä asioita.
Kuinka ironista puolestaan on se, että keskellä nykyistä eroani mielessäni käy edes lyhyen hetken ajan seuraava mahdollinen eroni. Melkein käy jo sääliksi sitä naisparkaa, joka on seuraava ex-vaimoni...
<nolo virne>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti