Muuttopäivä

Kun olimme saaneet myytyä talon, myyntipäivästä oli noin yksi kuukausi aikaa etsiä uusi asunto, hoitaa juoksevat asiat, tehdä omaisuudenjako ja lopulta tyhjentää tuleva entinen kotimme irtaimistosta.

Tein sen kaiken käytännössä yksin.

Muutossa toki exä oli hieman apuna, viemässä omansa pois ja hävittämässä tarpeettomaksi käynyttä tavaraa, joka ei tulisi menemään kummankaan uuteen asuntoon. Olimme onnistuneet keräämään paljon hävitettävää roskaa, millä ei ollut mitään järkevää käyttöä. Kaikki kamppeet ulos. Olimme neljäntoista vuoden ajan säilöneet elämäämme paljon turhuutta.

Loistava metafora.

Vaikka ulkopuolisesta saattoikin näyttää siltä, että siinä kannettiin vain muuttolaatikoita, käytännössä siinä perattiin koko elämä. Kaikki se, mitä on tähän aikuisikään mennessä tehnyt. Tietyt asiat, joita ei voi hävittää, kuten muistot ja tuntemukset, revittiin väkisin auki. Tässä tehtiin kovalla kädellä inventaariota sekä tavaroista että elämästä.

Yllättävän vaikea savotta.

H-hetken koittaessa muutto meni niin, että yhdessä viikonlopussa talo oli tyhjä. Viimeisenä projektina tyhjensin lämpimän ulkovaraston, kun uudet asukkaat kantoivat jo siivousvälineitä ja joitakin omia tavaroitaan sisään. Siinä vaiheessa, kun viimeinen autokuormani oli ääriään myöten täynnä ja avainten luovutushetki tuli, kaikki patoutuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan.

Jostain sieluni syövereistä purkautui ilmoille lohduton itku.

Aivan hirveä tilanne.

Edessäni, entisen kotini kynnyksen sisäpuolella seisoi nuori perheenäiti, uuden kotinsa ja perheensä pää. Hetkeä aiemmin hän oli näyttänyt huolettoman innokkaalta, tuoreelta asunnonomistajalta ja kahta sekuntia myöhemmin lähinnä siltä kuin kuristaisin hänen kurkkuaan.

Myös hän nieleskeli kyyneleitä, kun vilpittömästi toivotin itkuni seasta tuleville asukkaille hyvää jatkoa ja onnellista elämää. Kuulostin varmaankin todella uskottavalta, kun yritin vakuuttaa, että se asunto tekisi myös uudet asukkaat yhtä onnelliseksi kuin se oli meidätkin hetkeksi tehnyt.

Varmasti eräs elämäni rankimmista hetkistä, ellei rankin.

Siinä oli todellinen "closure". Kaikki oli päätöksessään. Jäljellä vain ikuisuudelta tuntuva ajomatka Helsinkiin ja loppujen tavaroiden siirto varastoon.

Se pieni voiton tunne siitä, että asunto saatiin nopeasti myytyä muuttuikin uudeksi epätoivoksi ja ahdistukseksi siitä, että nyt se on tosiaan tässä. Koko elämä ja arkirutiinit tulisivat muuttumaan, koska ei ollut mitään käsitystä siitä, missä se seuraava etappi on. Mihin asettua? Mihin ryhtyä rakentamaan loppuelämää?

Se koettelee.

Viimeinen kuva entisestä kodista ennen lähtöä. Ovi tulevaisuuteen on auki.

* * *

Ironista kyllä, kolme päivää ennen muuttoa kävin elämäni parhaalla keikalla katsomassa Rushia. Reiluksi kahdeksi tunniksi sain verraten hyvien ystävieni kanssa paeta kaikkea sitä, mikä omaa elämää riipaisi.

Rush Helsingissä Hartwall Areenalla 4.5.2011

Sai elää ja hengittää musiikkia ja rytmiä. Pystyi antautumaan musiikin vietäväksi.

Se oli hienoa, mutta muistutus taas siitä, mitä oma elämä ja arki oli, tuli ihan liian nopeasti. Normaalisti näin hienon kokemuksen jälkeen olisin leijunut kaksi kuukautta, mutta nyt oli aikaa kaksi päivää valmistautua siihen, että olisin asunnoton.

Haluaisin silti joskus nauraa yhtä leveästi kuin kitaristi Alex Lifeson tämän videon alussa.